Vanha tienpohja Porokylästä Pohjoispäähän (kuvan voi klikata suuremmaksi).

Asutus

Ensimmäiset pysyvät asukkaat saapuivat Pielisen rannoille 1500-luvun alkupuolella. Nurmeksen kylä mainittiin asuttuna paikkana ensimmäistä kertaa vuonna 1556, jolloin kylässä kerrottiin asuvan 50 "ryssää" – siis karjalaista väestöä. Kylä sijaitsi Laatokalta Lappiin ja Vienaan kulkevan vesiväylän varrella.

Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Nurmeksen alue siirtyi Ruotsin vallan alaisuuteen. Rauha mullisti Karjalan asutus- ja kieliolot. Uudet vallanpitäjät harjoittivat ankaraa verotusta ja käännytystyötä, jota ortodoksinen karjalaisväestö pakeni Venäjälle. Tilalle virtasi uutta väkeä Savosta ja Kainuusta. Alkoi asutuksen nopea leviäminen.

Vuonna 1639 perustettiin Pielisjärven luterilainen kirkkopitäjä ja sen ensimmäinen keskus kirkkoineen sijaitsi Nurmeksessa, keskellä suurpitäjän luterilaista asutusta. Emäkirkko siirrettiin runsaan kymmenen vuoden kuluttua Lieksaan, joten vuodesta 1651 alkaen Nurmes jäi kappelina Pielisjärven seurakunnan alakeskukseksi.

Pysyvän asutuksen muodostuminen oli mahdollista Pielisestä saatavan kalan sekä rantaluhtien tuottaman rehun turvin. Metsistä saatiin turkiksia ja lintuja, leipävilja korjattiin 1800-luvun alkupuolelle saakka etupäässä kaskista. Pyynnillä oli kauan tuntuva merkitys toimeentulolle.

Vuorovaikutus ulkomaailmaan oli matkojen pituuden vuoksi hankalaa. Kesäisin liikuttiin vesireittejä pitkin, talvisin kuljettiin rantoja ja talviteitä pitkin. 1800-luvun alkupuolelle saakka kauppa suuntautui etupäässä Pohjanmaan kaupunkeihin. Myytäviä tuotteita olivat lähinnä voi ja riista.

Maatalous alkoi kasvaa Pielisjärven suurpitäjässä voimakkaasti 1700-luvun puolivälissä. Peltoalan kasvu perustui heinäsadon kasvuun, sillä heinäsadon kasvaessa voitiin lisätä myös kotieläimien määrää. Maatalouden tehostuminen tarjosi toimeentuloa yhä useammille. Väkiluku kasvoi jyrkästi ja johti lopulta työvoiman ylitarjontaan.

Nurmes joutui emäpitäjänsä kanssa arvovaltakiistaan rakennettaessa Nurmeksen kolmatta kirkkoa 1760-luvulla. Nurmekselaiset olivat määritelleet tilantarpeensa suunnilleen samaksi kuin parhaillaan uusittavan emäkirkonkin, mutta kirkkoherra Stenius piti nurmekselaisten toimia ylvästelynä. Rakennusta oli pienennettävä, vaikka rakentajat olivat jo salvomassa kirkon hirsiseiniä.

Arvovaltatappion myötä Nurmeksessa ryhdyttiin suunnittelemaan asemaa itsenäisenä kirkkopitäjänä. Näitä ajatuksia tuki muisto ajasta, jolloin seurakuntakeskus oli sijainnut Nurmeksessa. Itsenäistymistä pidettiin tärkeänä myös pitkien välimatkojen takia.

Nurmes erosi Pielisjärvestä itsenäiseksi hallintopitäjäksi ja seurakunnaksi vuonna 1810.

Kirkkoharju.