Porokylän raittia 1900-luvun alkupuoliskolla (kuvan voi klikata suuremmaksi).

Porokylä

Nurmeksen kirkonkylä oli 1700-1800-lukujen taitteessa kalastukseen ja kaskitalouteen keskittyvä pieni kylä syrjässä merkittävältä Valtimo - Maanselkä- kulkureitiltä.

Kaskitalous oli merkittävin elinkeino ja metsät olivat pääasiassa lehtimetsiä. Vuonna 1847 valmistunut isojako vakiinnutti maanomistusta ja opetti talollisia käyttämään metsää säästeliäämmin. Maakaupan vapauttaminen, teollistumisen alkaminen ja vuoden 1879 elinkeinojen vapautus merkitsivät keskuksien syntymistä maalaiskuntiin 1870-luvulta lähtien..

Maalaiskunnan ja kaupungin välille oli 1850-luvulla luotu hallinnollinen välimuoto, kauppala. Tällainen oli perustettu Nurmekseen v.1876 lähes asumattomaan maastoon. Maalaiskunnan keskus oli jätetty sen ulkopuolelle. Menettelyyn vaikutti ehkä ajattelutapa, että kauppalan oli omistettava maa-alueensa. Maalaiskunnan kirkonkylän, Vanhakylän maat olivat yksityisten ja seurakunnan omistuksessa ja ne muodostivat maalaiskunnan keskuksen.  Niiden erottamista emäkunnasta ei pidetty luontevana.

Vanhakylä oli muodostunut Nurmeksen keskukseksi jo 1800-luvun alussa. Sinne rakennettiin maantiet Lieksasta, Kuopiosta, Kajaanin ja Juuan kautta Joensuusta. Vesiliikennekin parani huomattavasti 1840-luvulla, kun Pielisjokea perattiin. Vesiliikenteen merkitys kasvoi edelleen, kun Saimaan kanavan valmistuttua v.1856 voitiin hankalat suola- ja voimatkat Ouluun ja Pietariin lopettaa. Kaupankäynti suuntautui nyt Kuopioon ja Joensuuhun. Todellisen sysäyksen kirkonkylän kasvulle antoi kuitenkin maakaupan vapauttaminen v.1859. Välittömästi sen jälkeen alkoi kirkonkylään muuttaa kauppiaita ja käsityöläisiä. 1870-luvun alussa kylässä oli 11 maakauppiasta ja 10 käsityöläistä. He olivat vuokranneet pappilan, yksityisten ja pitäjän yhteismailta tontteja ja rakentaneet liikehuoneensa ja työverstaansa niille. Itse kukin rakensi talonsa tontilleen miten tahtoi, koska maalaiskunnan hallinto ei velvoittanut noudattamaan minkäänlaista järjestystä rakentamisessa. Hallinnossa oli huomioitu kirkonkylän rakentamistiheys jo 1860-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä yritettiin tuloksetta suorittaa tonttien säännöllisempää jakoa. Niinpä Isonpappilan ja Tuupalanmäen seuduille oli 1880-luvulla kohonnut taajama, joka käsitti 38 sikin sokin rakennettua taloa. 

Porokylän palo

Heinäkuun 20.päivän tapahtumat v.1891 osoittivat, miten tiheästi rakennetun yhdyskunnan saattoi pahimmassa tapauksessa käydä. Lapinsärkän kirkon uudessa kellotapulissa syttyi tulipalo, joka levisi koko taajamaan.
Tiheästi rakennettu keskus paloi hetkessä maan tasalle. 38 taloa tuhoutui kokonaan. Museonperustaja Väinö Hämäläinen kirjoitti tapahtumasta muistiinpanon 20.9.1941, jonka hän oli koonnut usean kertojan kuvauksen perusteella.

Oli helteinen tyyni heinäkuun päivä. Hieno hiekkamulta poltteli jalkoja, kun joku kylän asukas sattui astelemaan Kirkkotiellä. Hän oli tietenkin avojaloin ja muutenkin vähissä vaatteissa, sillä kuka tällaisella helteellä paljon vaatteita päälleen panisi. Sattumalta hän vilkaisee uuteen kirkon kellotapuliin. No mitä kummaa! Tapulin kelloluukuista nousee musta savu. Sydän sävähtää kauhusta. Huutaen hän juoksee kotiinsa. Kellotapuli palaa! Musta savu nousee kelloluukusta! Näin se alkoi silloinen kauhupäivä. Silloin ei tiedetty, mikä tapulin sytytti.. Nähtiin vain, että sieltä se alkoi. Myöhemmin kyllä päätellään, että tuli sai alkunsa maaliöljyräsyistä, joita maalarit olivat jättäneet kirkontorniin. Räsyihin paistoi kuuma päivä, ja ne syttyivät palamaan, siis itsesytytys. Torni oli vielä niin uusi, että maalaus lienee ollut kesken. Kerrotaan, että siellä tehtiin jälkitöitä, koska tarkastajat eivät olleet hyväksyneet kaikkia urakoitsijan tekemiä töitä. Palon alkusyytä ei jälkitutkimuksista huolimatta saatu selville.

Pian tornista putoavat palavat kekäleet sytyttivät kirkon katon. Tietenkin sen ajan tyylin mukaan kirkon kattopinta oli tehty helposti palavista päreistä. Heikko länsituuli, joka oli alkanut virtailla, puski savua ja kipinöitä keskelle kylää. Kun palo jatkoi, kiihtyi tuulikin niin että se pian tuntui hirmumyrskyltä. Kyllä kai tuuli lopultakin oli aika kova, koska tuulen alla palaneita papereita tavattiin lentelevän silloin aina Lipinlahdessa, Höljäkässä, Konnanvaarassa ja Viekissä asti. Kauppalan ja kirkonkylän välisellä harjulla täytyi kanervikko useista kohti sammuttaa kun se syttyi tuleen.

Kirkko oli korkealla mäellä, ja kun sen palo pääsi täyteen vauhtiin, syttyi koko kirkonkylä lähes yhtä aikaa tuleen, sillä palavat kekäleet sinkosivat tuulen mukana kauas taka-alalle asti, niin että kaukana kirkosta olevat rakennukset syttyivät ennen kuin lähirakennukset. Tästä oli seurauksena, että ihmiset pelastaessaan tavaroitaan joutuivat tulen piirittämäksi, niin että useiden oli mahdotonta päästä pakoon tulen alta. Heidän täytyi esimerkiksi Rekulanlammen rannalla heittäytyä lampeen. Eräskin emäntä, joka ei osannut uida, makasi useita tunteja vedessä lammen rannassa ja piti rannalta ulos veteen pistävistä pajujen oksista kiinni ja pelastui siten tulen kärvennykseltä, kun vielä silloin tällöin valeli päätänsäkin vedellä. Tulen voimaa osoittaa sekin, että vielä Rekulanlammen takana, jonne oli verrattain pitkä matka lammen yli, paloi neljä taloa.

Sekasorto ja melu oli kauhea. Hevosia pakotettiin ruoskan avulla menemään melkein tulen läpi viemään tavaroita vedettäessä pois jonnekin säilöön jossa ne kuitenkin taas paloivat, kun tuli oli ehtinyt sinne aivan toiselta suunnalta kuin oli odotettu. Klaara Venäläinen kertoi, että hänenkin miehensä oli pelastamassa toisessa talossa, kun sitten huomasi, että hänen oma talonsa olikin jo syttynyt ja paloi täydellä roihulla. Niin jäivät heidänkin tavaransa kaikki tulen uhriksi. Klaaralta katosivat lapset. Hän meni heitä etsimään ja löysi heidät viimein Vinkerinvaaran liepeiltä eräästä mökistä, jonne olivat sekasorrossa joutuneet. Palo oli niin hirmuisen nopea, että monelle jäi omaisuutta vain se mikä päällä oli, ja sitä ei useinkaan ollut paljon, ei edes kenkiäkään.

Tuona päivänä oli pitäjän viljamakasiini auki. Pitäjäläiset olivat hevosineen hakemassa rukiin siementä syyskylvöä varten. Näillä hevosilla saatiin tavaroita jonkin verran pelastetuksi, mutta sitä ei ollut paljoa. Kerrotaan, että jotkut kunnottomat varastivat näistäkin tavaroista osan, kun ne oli jätetty jonnekin palon ulkopuolelle vartioimatta.

Loppuihan se viimein tämäkin päivä. 38 talon asukkaat olivat jääneet kodittomiksi. Ainoastaan savuavat rauniot ja mustat, julman näköiset savupiiput todistivat tapahtuman. Palon jäljet vaikuttivat kauan. Kirkonkylä, jossa oli 73 taloa, ei vielä viidenkymmenen vuodenkaan kuluttua tullut entisen veroiseksi. Sen nimikin muuttui. Kirkonkylästä tuli Porokylä, ja kirkkokin rakennettiin sitten kauppalaan.

Porokylä palon jälkeen

Kirkonkylän autioituminen tulipalon seurauksena v.1891 ei kuitenkaan merkinnyt sille kuoliniskua. Monet kirkonkyläläiset tosin siirtyivät kauppalan puolelle, mutta rakentajia riitti kirkonkyläänkin. Tulipalo ei kuitenkaan ollut opettanut mitään, vaan rakentaminen jatkui entisellä tavalla. Palaneiden talojen tontit vuokrattiin viljelys- ja tonttimaaksi ja niille rakennettiin huomioimatta kaavoituksellisia seikkoja. Rakentamisen järjestelyyn olisi ollut helppo ottaa mallia kauppalan puolelta. Valtiovaltakin oli antanut omat ohjeensa maalaiskuntien keskusten kehittämisestä. Porokylä, joksi kirkonkylää alettiin kutsua tulipalon jälkeen, kehittyi 1900-luvun alussa samanlaiseksi taajama-alueeksi kuin se oli ollut ennen paloa. Sinne keskittyivät osuustoiminnalliset yritykset, osuusmeijeri v.1901 ja Jukolan osuuskauppa v.1913. Teollisuustoimintakin alkoi yleistyä, kun Pohjoispäähän ja Laamilaan perustettiin tiilitehtaat. Käsityöläisiä oli edelleen runsaasti, ainoastaan kauppiaat muuttivat suuremmassa määrin kauppalaan.

Varallisuuden muovaama maisemallinen ja sosiaalinen ero oli merkittävä 1900-luvun alun Nurmeksessa. Herrojen kauppalaksi kutsuttu, kaavoitettu kauppalan alue koostui varakkaasta väestönosasta, kauppiaista, virkamiehistä ja hyvin toimeen tulevista käsityöläisistä. Porokylässä puolestaan asusteli köyhempää työväestöä sekä käsityöläisiä. Varallisuusero näkyi selvästi rakennetussa maisemassa: kauppalan puistokatujen halkomat kauniit puutaloalueet olivat jyrkkänä vastakohtana Porokylän suunnittelemattomasti ja nopeasti rakennetulle mökkiasutukselle. Vuoteen 1928 mennessä Porokylä oli rakennettu uudelleen tavalla, joka herätti valtuuston jäsenet pohtimaan, mitä olisi tehtävä, ettei noin 40 vuoden takainen onnettomuus uusiutuisi. Valtuuston puheenjohtaja Herman Pulkkisen mukaan Porokylän tienoon silloinen asuttaminen ja rakentaminen uhkasi viedä seudulta entisestäänkin vähäisen kulttuurileiman. Kunnallisen johdon laiminlyönnit rakentamisen ohjaamisessa ja valvonnassa myönnettiin avoimesti. Asian ratkaisumallien kehittely annettiin puheenjohtajan tehtäväksi, mutta asia hautautui.

Rautatien rakentamisen vaikutus Porokylän maisemaan

Rautatien rakentamisesta päätettiin vuonna 1906 ylimääräisillä valtiopäivillä ja rata linjattiin kulkemaan Pielisen itäpuolitse Lieksan kautta Nurmekseen. Rataosuus luovutettiin liikenteelle lokakuussa 1911. Radan jatkaminen Kajaaniin alkoi 1918 ja työmaa valmistui 1930. Kajaanin rataosuus antoi Porokylälle liikenteellisesti tasavertaisen aseman kauppalan kanssa.

Rautatiellä oli suuri merkitys kylän toiminnalle, sillä se välitti paljon sekä henkilö- että tavaraliikennettä. Se kuitenkin kavensi huomattavasti Porokylän keskusta-aluetta, ja radan eteläpuoliset alueet jäivät lähes tyystin julkisen ja kaupallisen rakentamisen ulkopuolelle. Porokylän pääkadun merkitys korostui rautatien myötä, sillä rinnakkaiskatuja ei voitu rakentaa tilanpuutteen vuoksi. Rakentaminen ja palvelut keskittyivät tiiviisti samalle alueelle, mikä vaikeutti alueen myöhempää suunnittelua. Nykyisin Porokylän halki kulkevalla radalla liikkuu ainoastaan tavaraliikennettä.

Meijeri

Meijeritoiminta oli 1800-luvulla yksityisten kylämeijerien varassa. Niiden tuotanto oli kuitenkin hyvin rajallinen niiden heikon teknisen tason johdosta. Maalaiskunnassa pelättiin, että kauppalaan perustettaisiin meijeri, joka veisi verotulot maalaiskunnalta. Syksyllä 1902 ostettiin kauppias Mikko Koistiselta kahdeksan hehtaaria maata rakennuksineen ja seuraavana vuonna aloitettiin uuden meijerin rakennustyöt. Tammikuussa 1904 valmistunut höyrymeijeri oli puurakenteinen lukuun ottamatta tiilestä rakennettua konehuonetta. Jukolan Osuusmeijerin vaikutus oli merkittävä sekä kuntakeskuksen että maaseudun kannalta. Meijeri loi teollisia työpaikkoja ja toimi tukena Nurmeksen maataloudelle. Teollistuminen ja kaupan kehitys alkoi muuttaa maisemaa maatalousvaltaisesta kaupunkimaiseksi kaupan ja tuotannon maisemaksi. Höyrymeijeri toimi maamerkkinä Porokylän avoimessa maaseutumaisemassa. Uskoa teollisen toiminnan edistykseen toi meijerin ensimmäisten vuosien tulokset. Esimerkiksi vuonna 1902 Nurmeksen meijeri oli tuotantomäärältään Suomen suurin.

Puurakenteisen meijerin tilalle rakennettiin uusi meijeri vuonna 1917. Kivirakenteisen uuden meijerin yhteyteen rakennettiin jauhomylly vuonna 1920 ja vehnämylly valmistui 1939. Helmikuun 17.päivänä 1940 kahdentoista venäläiskoneen laivue pommitti Nurmesta ja meijerirakennus tuhoutui käyttökelvottomaksi. Se rakennettiin kuitenkin nopeasti uudelleen ja toiminta uudessa meijerirakennuksessa aloitettiin jälleen marraskuussa 1940. Nurmeksen Osuusmeijeri lisäsi tuotantoaan nopeasti 1950 -1960-luvuilla kasvavan kilpailutilanteen takia. Tuotantoa oli lisättävä ja monipuolistettava uusien koneiden ja tuotteiden avulla. Porokylään valmistui uusi meijeri- ja juustolarakennus kesäkuussa 1961. Meijeritoiminta jatkui Porokylässä aina 1990-luvulle saakka jolloin tuotannon keskittäminen suuremmille paikkakunnille johti Nurmeksen osuusmeijerin lakkauttamiseen.