Nurmeksen neljännen kirkon piirustukset (kuvan voi klikata suuremmaksi).

Porokylän palo

Heinäkuun 20.päivän tapahtumat v.1891 osoittivat, miten tiheästi rakennetun yhdyskunnan saattoi pahimmassa tapauksessa käydä. Lapinsärkän kirkon uudessa kellotapulissa syttyi tulipalo, joka levisi koko taajamaan.

Tiheästi rakennettu keskus palo hetkessä maan tasalle. 38 taloa tuhoutui kokonaan. Museonperustaja Väinö Hämäläinen kirjoitti tapahtumasta muistiinpanon 20.9.1941, jonka hän oli koonnut usean kertojan kuvauksen perusteella:

Oli helteinen tyyni heinäkuun päivä. Hieno hiekkamulta poltteli jalkoja, kun joku kylän asukas sattui astelemaan Kirkkotiellä. Hän oli tietenkin avojaloin ja muutenkin vähissä vaatteissa, sillä kuka tällaisella helteellä paljon vaatteita päälleen panisi. Sattumalta hän vilkaisee uuteen kirkon kellotapuliin. No mitä kummaa! Tapulin kelloluukuista nousee musta savu. Sydän sävähtää kauhusta. Huutaen hän juoksee kotiinsa. Kellotapuli palaa! Musta savu nousee kelloluukusta! Näin se alkoi silloinen kauhupäivä. Silloin ei tiedetty, mikä tapulin sytytti.. Nähtiin vain että sieltä se alkoi.  Myöhemmin kyllä päätellään, että tuli sai alkunsa maaliöljyräsyistä, joita maalarit olivat jättäneet kirkontorniin. Räsyihin paistoi kuuma päivä, ja ne syttyivät palamaan, siis itsesytytys. Torni oli vielä niin uusi, että maalaus lienee ollut kesken. Kerrotaan, että siellä tehtiin jälkitöitä, koska tarkastajat eivät olleet hyväksyneet kaikkia urakoitsijan tekemiä töitä. Palon alkusyytä ei jälkitutkimuksista huolimatta saatu selville.

Pian tornista putoavat palavat kekäleet sytyttivät kirkon katon. Tietenkin sen ajan tyylin mukaan kirkon kattopinta oli tehty helposti palavista päreistä. Heikko länsituuli, joka oli alkanut virtailla, puski savua ja kipinöitä keskelle kylää. Kun palo jatkoi, kiihtyi tuulikin niin että se pian tuntui hirmumyrskyltä. Kyllä kai tuuli lopultakin oli aika kova, koska tuulen alla palaneita papereita tavattiin lentelevän silloin aina Lipinlahdessa, Höljäkässä, Konnanvaarassa ja Viekissä asti. Kauppalan ja kirkonkylän välisellä harjulla täytyi kanervikko useista kohti sammuttaa kun se syttyi tuleen.

Kirkko oli korkealla mäellä, ja kun sen palo pääsi täyteen vauhtiin, syttyi koko kirkonkylä lähes yhtä aikaa tuleen, sillä palavat kekäleet sinkosivat tuulen mukana kauas taka-alalle asti, niin että kaukana kirkosta olevat rakennukset syttyivät ennen kuin lähirakennukset. Tästä oli seurauksena, että ihmiset pelastaessaan tavaroitaan joutuivat tulen piirittämäksi, niin että useiden oli mahdotonta päästä pakoon tulen alta. Heidän täytyi esimerkiksi Rekulanlammen rannalla heittäytyä lampeen. Eräskin emäntä, joka ei osannut uida, makasi useita tunteja vedessä lammen rannassa ja piti rannalta ulos veteen pistävistä pajujen oksista kiinni ja pelastui siten tulen kärvennykseltä, kun vielä silloin tällöin valeli päätänsäkin vedellä. Tulen voimaa osoittaa sekin, että vielä Rekulanlammen takana, jonne oli verrattain pitkä matka lammen yli, paloi neljä taloa.

Sekasorto ja melu oli kauhea. Hevosia pakotettiin ruoskan avulla menemään melkein tulen läpi viemään tavaroita vedettäessä pois jonnekin säilöön jossa ne kuitenkin taas paloivat, kun tuli oli ehtinyt sinne aivan toiselta suunnalta kuin oli odotettu. Klaara Venäläinen kertoi, että hänenkin miehensä oli pelastamassa toisessa talossa, kun sitten huomasi, että hänen oma talonsa olikin jo syttynyt ja paloi täydellä roihulla. Niin jäivät heidänkin tavaransa kaikki tulen uhriksi. Klaaralta katosivat lapset. Hän meni heitä etsimään ja löysi heidät viimein Vinkerinvaaran liepeiltä eräästä mökistä, jonne olivat sekasorrossa joutuneet. Palo oli niin hirmuisen nopea, että monelle jäi omaisuutta vain se mikä päällä oli, ja sitä ei useinkaan ollut paljon, ei edes kenkiäkään.

Tuona päivänä oli pitäjän viljamakasiini auki. Pitäjäläiset olivat hevosineen hakemassa rukiin siementä syyskylvöä varten. Näillä hevosilla saatiin tavaroita jonkin verran pelastetuksi, mutta sitä ei ollut paljoa. Kerrotaan, että jotkut kunnottomat varastivat näistäkin tavaroista osan, kun ne oli jätetty jonnekin palon ulkopuolelle vartioimatta.

Loppuihan se viimein tämäkin päivä. 38 talon asukkaat olivat jääneet kodittomiksi. Ainoastaan savuavat rauniot ja mustat, julman näköiset savupiiput todistivat tapahtuman. Palon jäljet vaikuttivat kauan. Kirkonkylä, jossa oli 73 taloa, ei vielä viidenkymmenen vuodenkaan kuluttua tullut entisen veroiseksi. Sen nimikin muuttui. Kirkonkylästä tuli Porokylä, ja kirkkokin rakennettiin sitten kauppalaan.

Palolta säästyneet talot, mm. Isonpappilan rakennukset, pitäjän vilja-aitta ja Tuupalan talo, sijaitsivat viimeksi mainittua lukuun ottamatta kylän kauppalanpuoleisella laidalla.