Suojeluskunta.

Syksy 1939 evakossa

Sinä vuonna satoi lumen tavallista aikaisemmin. Joutilaat eläimet, hiehot ja vasikat, samoin kuin lampaat olivat vielä laitumella. Perunaa kaivamatta ja syyskynnöt kyntämättä. Se oli maanantaita vasten yöllä, kun lumen tulo yllätti. En muista tarkkaan oliko se Mikkelin jälkeinen yö. Aamulla oli lunta melkein polviin saakka, kun kahlailin kouluun. Toini ja veljeni tulivat vastaan vasikoitten ja hiehon kanssa niityllä. Harmitti kun ajattelin kuinka kurja yö oli eläimillä ollut siellä ladon vierellä tai puitten juurella.

Koulussa puhuttiin sodasta. Se voisi tulla Suomeenkin. Puolassa jo tapeltiin. Pelotti. Kului viikko, lumi ei sulanut, oli kurja ja märkä keli. Sitten se tuli. Liikekannallepanomääräys. Miesten oli lähdettävä. Tuntui kurjalta.. Koulussa puhuttiin kaikenlaista. Sodasta hurjia juttuja, mitä siellä tai täällä oli tapahtunut. Puolassa olivat saksalaiset voittaneet.

Kenttäposti kulki, kirjeet tuli ja läksi. Niitä odotettiin ja kaivattiin. Sitä jännitystä, pelkoa ja toivoa kesti melkein kaksi kuukautta, kunnes oltiin marraskuun lopussa. Radiossa oli tullut tieto Mainilan laukauksesta. Opettaja tuli luokkaan ja kertoi mitä oli kuullut. Hän oli huolestunut siitä, mitä nyt tapahtuisi. Ja sitten marraskuun viimeisenä opettaja palasi kuuntelemasta uutisia ja kertoi: Se on sitten alkanut. Sota. Koulut suljetaan.

Olimme kaikki hiljaa. Jokainen tuntui pelkäävän, vaikka yksikään ei siitä puhunut. Anja itki. Hän oli pieni kolmasluokkalainen. Pala nousi kurkkuun, mutta en itkenyt. Olin jo kuudennella.

Mutta sitten koulumatkalla, kun puhuttiin kaikenlaista, mitä siellä rintamalla voi sattua, tulin ajatelleeksi heitä, minulle läheisiä. Niitä isiä, joilla oli pienet lapset ja niitä poikia, joilla oli jo vanhat isä ja äiti, jotka odottivat ja pelkäsivät. Aloinkin yks kaks itkeä. – Voi kurja! ajattelin. Miksihän minun nyt juuri pitääkin vollottaa! Mutta se tuli – se itku. Kaivelin hämmentyneenä kenkäni kärjellä lumista maata, pyyhin märäksi ja kuraiseksi tulleella kintaalla vuotavan nenäni. Sitten minä sen voitin. Käveltiin melko hiljaa. Ei siinä huudettu ja mekastettu niin kuin tavallisesti koulusta palatessa. Ajattelin mitä kaikkea voisi tapahtua. Sota oli siis tosiasia, vaikka sen kauhut täällä olivatkin tietämättömät. Ikkunat suljettiin tervapahvilla, niin ettei valo näkynyt ulos.. "Molotovin verhoiksi" sanottiin. Ulkona oli pimeä, ei näkynyt valo naapurista, niin kuin tavallisesti. Sitten joulukuun alkupäivinä, en muista päivämäärää tarkkaan, opettajani tuli pimeässä, illalla. Kello oli jo siinä kahdeksan maissa. Toi sanaa, että aamulla piti olla karhunpään pysäkillä kello 8, oli lähdettävä evakkoon. Kotiin saivat jäädä yli kuusitoistavuotiaat. Mutta vanhukset ja lapset, sekä lasten äidit oli saatava pois. Myöskin eläimet evakuoitaisiin myöhemmin.

Sinä yönä ei nukuttanut. Pelotti. Ei tiennyt minne mentäisiin. Lentokoneet voisivat tulla ja pommittaa. Aamulla kävin navetassa, lehmät märehtivät tyytyväisinä, samoin lampaat ja vasikat.

Eihän ne tiedä, että on sota. Ajattelin. Kävin tallin ovella. Poika – ruuna rouskutteli heiniään ja hörähti. Painoin oven kiinni. Pala nousi kurkkuuni. Itketti. Mutta enhän saanut itkeä, olinhan jo iso tyttö. (12v.)

Pysäkillä oli ihmisiä, tuojat palasivat hevosillaan koteihinsa. Toivo ajeli ruunalla kohti kotia uskollinen Peni-koira kintereillään. Katsoin hänen jälkeensä, minusta hän näytti niin yksinäiseltä. Jouduimme odottamaan junaa seuraavaan iltaan. Ja jouduimme yöpymään pysäkillä. Olen ihmetellyt kuinkahan ne kaikki ihmiset mahtuivat sinne niihin pieniin tiloihin. Itse nukuin istuallani seinää vasten vaatemyttyjen seassa. Niin kai ne nukkuivat useammat.

Sitten junassa kaikki oli yhtä mylläkkää. Vanhuksia, lapsia, odottavia äitejä, vaatemyttyjä. Kaikki sekaisin. Joku valitti surkeutta, mihin oli jouduttu. Jotkut koettivat veisata virttä. Lapset itkivät. Kaksi mummua istui vieretysten, toinen torkkui unessa ja toinen valitti, että Jumala paratkoon, saammekohan enää koskaan palata takaisin. Vastakkaisella penkillä torkkui vanha mies. Toinen mummuista havahtui ja tokaisi: "Mitä sitä paskoo, tuossa on Jussiik' ".

Meillä lähellä olevia nauratti mummun vastaus toisen valittelulle. Se oli niin hullunkurinen, että hetkeksi unohdettiin kaikki. Se laukaisi jotenkin. Matka jatkui. Junia meni joskus ohitse. Sotilasjunia ja karjajunia. Lotat toivat asemilla maitoo ja ruokatarpeita. Väsytti, mutta ei oikein osannut nukkua. Oli sota, evakkotie. Syksy 1939.

Evakossa

Junallahan sitä mennä jyskytettiin kohti pohjoista. Vaunut olivat täynnä ja junat pitkiä. Onneksi emme joutuneet "härkävaunuun" vaan aivan tavalliseen matkustajavaunuun, mutta se oli kyllä täysi kuin "Turusen pyssy". Istuin koko matkan vaatenyyttien päällä, jotka oli survottu istuinten väliin. Loppumatkalla tuntui kaikki olevan kuin painajaisunta, kun välillä torkahti ja heräsi taas pienten lasten itkuun, vanhempien lasten valitukseen ja junapyörien kolkutukseen. Jollakin asemalla lotat toivat jotakin velliä. En muista oliko hernekeittoa vai kauravelliä, mutta syötävää kuitenkin. Kun juna pysähtyi Kannuksessa, päästiin pois junasta rekeen. Meidät kyydittiin Kannuksen työväentalolle, jossa yövymme. Seuraavana päivänä matkustettiin pressulla peitetyllä auton lavalla Toholammin koululle.

Ja oltuamme siellä muutaman yön taas Kotilan koululle, jossa saimme sitten ollakin koko evakkoajan. Olihan talossa vilskettä ja vilinää, kun lapsia oli alle kymmenen vuoden viisitoista ja meitä yli kymmenen vuoden kuusi kappaletta. Niin että voi sitä mekkalaa, joka siellä syntyi, mutta olihan siellä lääniäkin ja pääsihän siitä ulos, milloin vain tarkeni ja mieli teki. Pojat rakensivat liiteristä löytämistään laudanpätkistä ns. koulukelkkoja. Veljeni veisteli koivuhaloista sellaisen tukkireen eturekeä muistuttavan kelkan, ja silläkös sitten haluttiin laskea. Varsinaisia mäkiähän Pohjanmaalla ei tainnut olla, paitsi se Lestijoen jokitörmä. Siinähän sitä sitten laskettiin päivät pitkät jäälle. Silloin ei ollut kiire kouluun ja läksyjen ääreen. Ei tarvinnut pienempiäkään vahtia, kun äidit olivat kotona, ei ollut kiirettä navetalle eikä muihinkaan töihin.

Tulihan se rauha ja alettiin odottaa kotiin pääsyä. En muista milloin ja missä kuussa se selvisi milloin pääsisimme lähtemään kotia kohti. Mutta pääsiäisen olimme kuitenkin evakossa ja niinpä näimme sen kun Pohjanmaalla sytytettiin pääsiäiskokkoja, joka meille oli melkoinen ihme. Kyseltiin että miksi pääsiäisenä, meillähän poltettiin juhannuksena. Sillä karkotetaan pois pääsiäisnoidat eli trullit, jotka ovat joskus kauan sitten tehneet tuhmiaan toisten navetoissa.

Olihan se kevätillassa tai paremminkin yössä komea näky, kun monen kylän kokot loimusivat. Kun maasto on tasainen niin kuin se on Keski-Pohjanmaalla, tulet näkyivät kaukaakin. Opettajan apulainen kertoi, mikä kokko mistäkin kylästä näkyi, mutta eihän ne nimet jääneet päähän, kun ei se maantieto niin paljon kiinnostanut, enemmänkin taisi kiinnostaa ne pääsiäisnoidat ja niiden tekemiset.

Koittihan sekin päivä kun sanottiin, että pitää pakata tavarat, sillä illalla lähdetään viemään hevosilla Kannukseen.

Matka alkoi sitten iltamyöhällä. Maantiet olivat jo sulia ja siksi talon isännät olivat päättäneet lähteä kyyditsemään yötä vasten, sillä he uskoivat, että kun pakastaa ja tielle tulee kuraa, on hevosten helpompi vetää. Niin tehtiin matkaa pakastavassa kevätyössä. Reen raudoitetut jalakset kirskuivat korvia vihlovasti ja hevoset höyrysivät. Ne, jotka pystyivät, nousivat kävelemään. Veljeni, joka oli loukannut muutamaa päivää aikaisemmin polvensa, joutui istumaan reessä. Samoin minä, joka oli saanut syliini kolmivuotiaan tytöntyllerön. Hän tietenkin nukkui autuaallista lapsen unta ja niin minun oli vain istuttava reessä ja kuunneltava sitä selkäpiitä karmivaa kiven ja raudan kirskuntaa. Isännät lepuuttivat välillä hevosiaan ja manasivat, ettei olisi pitänyt lähteä tällaisella kelillä kuljettamaan hevosilla. Tultiin sitten Korpelan koulun kohdalle. Isännät päättivät jättää kuormansa sinne, koska koululta oli aamulla evakot lähteneet. Isännät syöttivät ja juottivat hevosiaan ja lähtivät ajamaan takaisin kotiinsa. Me jäimme loppuyöksi torkkumaan koululle ja odottamaan autokyytiä. Aamupäivällä tuli sitten kuorma-auto, jonne meidät taas lastattiin ja niin pääsimme Kannukseen, junaan ja pois evakkotaipaleelta.

Pääteasema meidän kohdallamme oli Karhunpää. Kyllähän tuntui mukavalta, kun laskeuduttiin junasta tutulle ja turvalliselle maaperälle. Vastassa oli tuttu hevonen ja tuttu kuski. Täällä oli valtavat kinokset ja kovat hanget, kun taas Pohjanmaalla oli maa pälvissä. Tuttu tupa henkäili lämpöään, kun avattiin ovi. Naapurin emäntä, joka ei ollut evakossa, oli lämmittänyt uunia ja ruokkinut muutaman viikon kissaa ja vienyt koiran kotiinsa, Vikke-kissa ei oikein tiennyt miten olisi ollut ja mihin ja kenen kainaloon päänsä pistäisi. Kyhnytti ja kehräsi vuoron perään jokaisen jalkaa ja päästyään syliin kiipesi olkapäälle, puski ja kehräsi kuin isoäidin rukki. Uunin kylki oli lämmin ja kotoinen tunnen niin voimakas, jota ei voi sanoin kuvata. Oli päästy takaisin kotoisille tantereille. Sota oli ohi.

Jäätiin odottamaan lehmiä. Valtimon kirkolta tuli tieto, että sieltä sai hakea karjalaisten evakkolehmiä. Niinpä meillekin haettiin pieni kyyttölehmä, jonka kaulapannassa oli nahkainen nimilappu, jossa oli lehmän sekä omistajan nimi. Lehmän nimeä en muista, mutta omistaja oli Maksimainen, Suojärvi. Kun oma karja kotiutui, tuli tieto, että evakkolehmät piti viedä kirkolle, josta omistajat saisivat käydä omansa tunnistamassa. Niinpä meiltäkin lähdettiin viemään kyyttöä kirkolle, jossa omistaja oli etsimässä eläimiään ja sai ainakin yhden omistaan.

Alkuperäinen teksti: Hilkka Kortelainen