Autoretki, Väinö Hämäläinen vasemmalla (kuvan voi klikata suuremmaksi).

Museonperustaja Väinö Hämäläinen 1883-1947

Nurmeksen kaupunginmuseon kokoelmien pohjana on talollinen Väinö Hämäläisen testamentti, jolla hän lahjoitti Nurmeksen kauppalalle museokokoelmansa ja noin miljoonan silloisen markan omaisuutensa historian työn jatkamiseen. Testamentin avulla Hämäläinen tahtoi varmistua, että museotyö Nurmeksessa jatkuisi myös hänen jälkeensä.

Väinö Hämäläinen syntyi Nurmeksen kirkonkylällä 12.4.1883, siis ennen kirkonkylän paloa 1891 ja muuttumista Porokyläksi. Hänen isänsä oli kauppias Leonard Hämäläinen ja äiti Anna Kaisa os. Timonen. Perheeseen syntyi kaikkiaan kymmenen lasta, joista neljä kuoli melko pieninä. Hämäläiset asuivat Porokylällä Munapesä-nimisessä talossa.

Väinö aloitti kansakoulun Karhunpäässä yhdeksänvuotiaana. Kolme viimeistä luokkaa hän kävi Haapakylässä, nykyisessä Valtimon kirkonkylässä. 13-vuotiaana hän meni töihin enonsa Niilo Timosen sekatavarakauppaan. Siellä hän työskenteli neljä vuotta ja kiinnostui niin paljon kaupallisesta alasta, että aloitti v.1901 Kuopion kauppakoulun valmistuen sieltä 1904. Kauppakouluaikoina Väinö vietti kesänsä milloin Tukholmassa, Ahvenanmaalla tai Helsingissä.

Liikkuminen kiinnosti häntä, eikä hän ollut pelokas tarttumaan uusiin asioihin. Samalla ennakkoluulottomuudella hän suuntasi syksyllä v.1907 Helsinkiin jouduttuaan lähtemään Timosen kaupasta liikkeen taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Rohkeasti hän päätti siirtyä valokuvausalalle ja pääsi töihin valokuvausliike Apolloon.  Säännöllinen työ valokuva-ateljeessa oli kuitenkin Hämäläisestä ikävää ja hän päätti ryhtyä kiertäväksi valokuvaajaksi ystävänsä Aarne Jonassonin kanssa. Aloitettuaan valokuvauksen keväällä 1908 Porvoossa he siirtyivät Lahteen ja vuokrasivat sieltä työhuoneen. Valokuvausmatkat ylsivät Haminaan, Sortavalaan ja Savonlinnaan saakka. Valokuvaajan taival ei ollut ruusuilla tanssimista, mutta vähitellen olot paranivat.

Juuri kun valokuvaus oli alkanut tuottaa tulosta, tiedotti Väinön äiti veljen kuolemasta ja velvoitti Väinö–poikaansa palaamaan tilanhoitoon Valtimolle. Täydentääkseen tietojaan maataloudesta Hämäläinen päätti opiskella Mustialan maatalousoppilaitoksessa.  Äidin omistamista kolmesta tilasta Väinö osti Kokkala-nimisen tilan, jolle annettiin uusi nimi Männistö. Tilalleen hän rakennutti uuden kartanon ja puitteet uudelle elämäntaipaleelle olivat valmiit.

Toimiessaan Nurmeksen meijerin kirjanpitäjänä Väinö Hämäläinen tutustui ja rakastui Mimmi Gustava Katajalehtoon, joka opiskeli meijerikoulussa. Mimmi Katajalehto ja Väinö Hämäläinen vihittiin Viipurissa 18.7.1915 ja heidän yhteiselämänsä alkoi hyvällä menestyksellä.  Männistön taloa pidettiin mallitilana.  Elämä Männistössä sujui hyvin 14 vuotta, kunnes Väinön sydänvika paheni. Pariskunnalla ei ollut perillisiä ja Väinö oli kyllästynyt maanviljelyyn.  Niinpä Hämäläiset myivät tilan ja muuttivat Nurmeksen kauppalaan, josta he olivat ostaneet talon Karjalankatu 14:sta. Talossa täytyi tehdä kuitenkin paljon korjaustöitä ja remontin ajan pariskunta matkusteli ulkomailla.

He matkustivat ensin Tallinnaan, sieltä laivalla Stettiniin Saksaan ja sieltä junalla Berliiniin. Berliini huumaannutti pariskunnan niin, etteivät he jaksaneet enää pitää laskua päivistä. He kävivät teattereissa varieteissa ja huvittelivat Berliinin yössä. Kaupungin ihmeisiin kuuluivat sähköinen katuvalaistus, välkkyvät mainoskilvet sekä suuret tavaratalot, joissa oli liukuportaat. Berliinistä Hämäläiset matkustivat Itävallan halki Italiaan. Venetsia herätti heissä ristiriitaisia tunteita: vastakkain oli samanaikaisesti korkeakulttuuria ja suurta köyhyyttä. Katujen viheliäinen kunto ja röyhkeä pikkurikollisuus kauhistuttivat, samoin ravintoloiden vapaa alkoholin käyttö jopa naisten keskuudessa. Siirtyessään Italiasta Sveitsiin Hämäläiset totesivat ilmankin olevan Sveitsissä raikkaampaa. Tulomatkalla he piipahtivat Tanskassa maatilalla, jossa Mimmi oli työskennellyt puutarhaharjoittelijana.

Elämä kauppalassa

Palattuaan matkalta Hämäläiset asettuivat asumaan kauppalan taloonsa. Heidän taloudessaan vallitsi perinteinen järjestys: mies oli talouden ehdoton pää. Mimmi hoiti kotia, miestään ja puutarhaansa erityisen hyvin. Luonteeltaan Mimmi oli lämminhenkinen, ihmisläheinen ja lapsista paljon pitävä henkilö. Väinö puolestaan suhtautui lapsiin sulkeutuneemmin. Aina Väinö-sedän ollessa matkoilla järjesti Mimmi sukulaislapsille lettukestejä kotonaan. Kestien pidot, illanistujaiset ja veneretket lähisaarille ja mukaville rannoille olivat olennainen osa silloisen kauppalan elämänmenoa. Ihmiset kyläilivät toistensa luona usein.

Hämäläisten talon yläkerran huoneissa asui toisinaan vuokralaisia: lyseolaisia sekä suojeluskuntalaisia. Suojeluskunnan aluepäällikkö Mauri Virmakoski asui Hämäläisillä jonkin aikaa 1930-luvulla.

Väinö Hämäläinen oli antautunut suojeluskuntatyölle ja harrasti ampumista suojeluskunnan kisoissa. Parhaimman sijoituksensa Väinö Hämäläinen saavutti vuoden 1934 suojeluskuntajärjestöjen mieskohtaisissa ampumamestaruuskilpailuissa Tampereella, missä hän voitti ikämiesluokan kiväärikouluammunnan. Tämän menestyksen jälkeen Väinön kohtasi kuitenkin katkera takaisku hänen menetettyään sihtisilmänsä onnettomuudessa, ja hän joutui luopumaan rakkaasta harrastuksestaan.

Jouduttuaan jättämään ampumaharrastuksensa Väinö Hämäläinen alkoi kiinnostua entistä enemmän historiasta. Hän oli keräillyt vanhoja esineitä omaan työhuoneeseensa ja salin puolelle. Esineitä hän kokosi aluksi lähialueilta, mutta sitten matkat alkoivat suuntautua yhä kauemmaksi ja vähitellen hän viipyi keräilyretkillään useita kuukausia. Matkojen takia Mimmin ja Väinö välit alkoivat viilentyä, ja Mimmi alkoi kaivata takaisin maalle. Niinpä Hämäläiset päättivät erota, ja Mimmi muutti Valtimon Karhunpäähän. Alussa pariskunnan välit säilyivät viileinä, mutta vähitellen ne parantuivat. Mimmi huolehti edelleen Väinöstä ja Väinö kävi kalassa usein Mimmin luona Karhunpäässä. Sota-aikana, kun koko kauppala tyhjennettiin, siirtyi Väinö asumaan Mimmin luokse.

Kun Mimmi muutti pois, alkoi Karjalankadun talossa näyttää toisenlaiselta. Ennen niin siisti talo täyttyi Väinön keräämistä esineistä, eikä seinillekään jäänyt yhtään tyhjää aukkoa. Väinö ei juurikaan piitannut puutarhanhoidosta, ja piha alkoi ränsistyä. Väinö harjoitti museotyön ohessa tilakauppoja ja rahanlainaustoimintaa. Hämäläistä pidettiin hyvänä seuramiehenä, ja hän nauttikin vilkkaista keskusteluista ja illanistujaisista.

Väinö Hämäläinen keräilijänä

Kansallisaatteella oli 1930-luvun maailmassa tukeva jalansija. Suomi oli nuori itsenäisenä kansakuntana ja se tarvitsi juuria ja menneisyyttä. Yhteiskunta oli vankasti talonpoikainen ja sen arvomaailma kiinni maassa. Väinö Hämäläisen ajatusmaailmassa heijastuivat aikakauden yleiset suuntaukset. Hänen keräilyinnostuksensa oli alkanut hänen löytäessään Valtimon Haapakylästä vanhan suomalais-ugrilaisen melan. Löytö sai osakseen paljon huomiota, sillä Kansallismuseon museointendentti Appelgren-Kivalo ja professori Sirelius pitivät melaa tärkeänä linkkinä osoittamaan suomalaisten yhteyttä Volgan vesistöjen pohjoislatvojen kansoihin. Mela muistutti suomensukuisten ostjakkien eli hantien käyttämiä meloja ja se oli tehty Volgan latvoilla kasvavasta männystä.

Hämäläinen hankki ostamalla enimmän osan kokoelmansa esineistä. Hän taivalsi usein kirjaimellisesti korvessa. Matkoilla kertyi niin paljon saalista, että se piti toimittaa etukäteen kotiin. Matkanteko sujui jalan, yleisillä kulkuneuvoilla ja vuokra-autoilla. Väinö yöpyi paikallisissa taloissa, ellei lähiseuduilla ollut matkustajakoteja eikä hotelleja.

Vuonna 1932 Hämäläinen teki ensimmäisen matkansa Lappiin, Kemijärvelle sekä Petsamoon, josta hän toi kolttasaamelaisilta ostamiaan esineitä: poronlänkiä, komsion ja erilaisia hanhenjalkojen nahoista tehtyjä pusseja sekä valaanluita. Toisen  Lapinmatkansa Hämäläinen teki vuonna 1938. 

Itään Hämäläinen matkusti kesällä 1937. Hän kävi Ilomantsin Liusvaarassa, jossa hän teki kauppoja Fegli Arhipoffin kanssa. Fegli oli kuuluisan itkijänaisen Irinja Arhipoffin tyttären tytär. Fegliltä Hämäläinen osti taikarasian, joka sisälsi karhunhampaan, karhunkynnen, palan sinialunaa, pienenkaulassa kannettavan ristinkuvan, peilin palan, nuuskarasian ja omatekoisen sinetin. Nämä esineet olivat kuuluneet Irinjalle, joka oli käyttänyt niitä apuna kansanparannuksessa. Hämäläinen matkusti myös Suojärvelle ja Salmiin. Pohjoisen suunnassa hän kävi Sotkamossa, Paltamossa ja muualla Kainuussa.

Hämäläinen keräsi esineitä laidasta laitaan. Hänen suosikkiesineitään olivat ennen kaikkea aseet. Näistä merkittävimpiä ovat sissipäällikkö Olli Tiaisen pistooli Suomen-sodan ajalta sekä abessinialaisen keisari Haile Selassien henkilökuntaan kuuluneen upseerin ase. Viimeksi mainittu kulkeutui Hämäläiselle Tukholman ja Helsingin kautta. Haile Selassie oli vuonna 1936 maanpakolaisena Lontoossa Italian hyökättyä Etiopiaan, ja hän joutui siellä myymään joitakin tavaroitaan.

Perinteisempiä museoesineitä joita Hämäläinen keräsi olivat rukinlavat, arkut, piiput ja avainkoukut. Myös taide-esineet olivat hänen sydäntään lähellä.

Esineidensä säilyttämiseen ja niistä huolehtimiseen Väinö kiinnitti erityistä huomiota. Hänen vihkoissaan on ohjeita esineiden säilyttämisestä, puhdistamisesta ja entisöinnistä.  Hämäläinen toivoi että esineitä kertyisi niin paljon, että oman museotalon perustaminen tulisi välttämättömyydeksi.


Hämäläisen kokoelma oli esillä hänen kodissaan. Lehdet ja radio olivat kiinnostuneita Hämäläisestä ja hänen kokoelmastaan.  Kauppalassa häntä pidettiin outona lintuna, vapaaherrana jonka tuloista ja menoista ei juuri tiedetty. Hänen ystävänsä kirjoittivat hänen eristäytyneisyydestään ja väärinymmärrettynä olostaan. Hän auttoi nuoria elämän alkuun lainaamalla rahaa. Aloitteleville taiteenharrastajille hän hankki maaleja ja kankaita. Hän muisti oman elämänsä vaikeat alkuvuodet ja halusi helpottaa toisten alkutaivalta.

Vanhemmiten Väinön sydänvika paheni niin, ettei hän voinut tehdä keräysmatkoja. Hänelle jäi tuolloin aikaa tehdä kirjallisia muistiinpanoja. Keväällä 1947 Hämäläinen oli Ruotsissa hoidettavana sydäntautinsa vuoksi. Hämäläisen elämäntaival päättyi lokakuussa 1947 Oulun diakonissalaitoksella.

Omasta elämästään Väinö Hämäläinen kirjoitti vuonna 1943: On sentään tällaisen tusinaihmisen elämässä kerinnyt olla paljon suruja jos ilojakin, vaikka mitä niitä muistelemaan.

Mimmi huolehti Väinön hautajaisista ja Väinö oli muistanut Mimmiä testamentissaan. Valitettavasti aika oli niin epävakainen, että säästöistä melkoinen osa hupeni inflaatiossa. Mimmi eli parikymmentä vuotta Väinöä pitempään, vaikka uskoikin kuolevansa pian miehensä jälkeen.

Väinö Hämäläisen työssä pitkäjänteinen puurtaminen ei valunut hukkaan. Hänen keräämänsä kokoelma muodostaa Nurmeksen kaupunginmuseo perustan. Testamentissaan hän antoi kokoelmansa ohella myös varoja nykyiselle museotyölle ja velvoitti kauppalan jatkamaan historian tallentamista.

Väinö Hämäläinen