”Nurmeksessa Pielisen rannalla Pohjois-Karjalassa nuorukaiseksi varttunut Antti Tiensuu, 27, on Tampereen Teatterin uusin kiinnitys”, uutisoi Aamulehti tasan viikko sitten.
”Jazzkitaristi Olli Soikkeli tekee uraa New Yorkissa: Suomalainen jazzmuusikko on siellä erikoinen ilmestys”, todettiin puolestaan YLE:n nettisivuilla ja pääuutislähetyksessä heinäkuussa.
”Suomalainen huilistilupaus elää unelmaansa Pariisissa”, otsikoi Helsingin Sanomat Kaisa Kortelaisen haastattelun niin ikään heinäkuussa.

Enkä lopeta vielä tähän. ”Veikkauksen 1 800 € nimikkopalkinnon sai Nurmekselta kotoisin oleva taidemaalari Antti Hakkarainen”, tiedotti Taidekeskus Salmela nuorten taiteilijoiden kuvataidekilpailustaan myös heinäkuussa. Annetaan anteeksi tuo Nurmeksen virheellinen taivutus – pääasia, että Antti sijoittui erinomaisesti.

Nurmeksen Seppojen tanssijaoston oppilaista on kehkeytynyt tanssin ammattilaisia erityisen paljon, ja viime kuukausina on saatu iloisia uutisia siltäkin rintamalta: Taiteen edistämiskeskus myönsi äskettäin tanssitaiteilija ja koreografi Elina Piriselle on kolmivuotisen taiteilija-apurahan, ja Siiri Kortelainen valittiin Teatterikorkeakouluun tanssin koulutusohjelmaan.

Tässä vain viimeisimmät niistä kulttuuriuutisista, joissa Nurmes on vilahdellut. Paljon on muitakin tekijöitä, joista entisellä kotiseudulla voidaan syystä olla ylpeitä. Tänä kesänä olemme saaneet kuulla ja lukea näitä positiivisia uutisia erityisen paljon, ja poimin mukaan vain tuoreimmat.

Kukaan näistä taiteen ammattilaisista tai sellaiseksi tähtäävistä ei kuitenkaan ole saanut mitään ilmaiseksi. Jokaisella on takanaan ja edessä kovaa työtä. Täällä Nurmeksessa ei varmaankaan ole lisätty juomaveteen kulttuuridopingia, vaan jokaisen harrastavan lapsen taustajoukoissa on ollut vanhempia, jotka ovat mahdollistaneet toiminnan kyyditsemällä, maksamalla, osallistumalla talkoisiin ja ties mitä – vaivojaan säästämättä.

Meidän onneksemme nämä nuoret taiteilijat eivät ole unohtaneet, mistä ovat kotoisin. Olli Soikkeli on tänään saapunut Yhdysvalloista Suomeen ja soittaa ystävineen ensimmäisen neljästä Suomen kiertueen konsertista Hannikaisen salissa huomenna. Elina Pirinen vaikuttaa Sukset Ristiin Susirajalla -tanssileirin taiteellisena johtajana, ja Kaisa Kortelainen toimii aktiivisesti Nurmeksen Kesäakatemiassa. Antti Tiensuu on paitsi esiintynyt Nurmeksessa viimeksi keväällä, myös ohjannut Immanuel-jouludraamaa, ja toinen Antti, Hakkarainen, jakaa oppejaan paikallisille kuvataiteen harrastajille Ylä-Karjalan kansalaisopiston opettajana.  

Onnea ja menestystä kaikille valitsemallaan tiellä ja kiitokset kotiseudulta, jota ei ole unohdettu!

Pielisen Karjalan musiikkiopiston Nurmeksen toimipisteessä oli viime vuoden lopussa kaiken kaikkiaan 66 oppilasta, kun mukaan lasketaan myös muskarilaiset. Nämä oppilaat – ja pienempien osalta myös heidän vanhempansa – käyvät Nurmes-talossa musiikkiopiston tiloissa vähintään kerran viikossa, jotkut useamminkin.

Musiikkiopiston aula on pieni ja pimeä. Ja tässä sitä odoteltiin soittotunnille pääsyä.




Kävi onnekkaasti niin, että kulttuuripalveluille tarjoutui mahdollisuus tilata Nurmeksessa työskenteleviltä kuvataiteilijoilta, täältä kotoisin olevalta Maija Lauriselta ja slovakialaiselta Michal Czinegeltä , seinämaalaus musiikkiopiston ei-niin-inspiroivaan aulaan. Syntyi teos Kotiseudulle P. J:n mukaan .

Meillä on Nurmes-talossa jo Hannikaisen sali, mutta kyllähän taloon mahtui vielä toinenkin kunnianosoitus Nurmeksessa syntyneelle P. J. Hannikaiselle. Maija Laurisen äidin nuottikokoelmasta löytyi Hannikaisen laulu Kotiseudulle. Laulu äänitettiin ja ääniraita muunnettiin kuvaksi, joka muodostaa seinämaalauksen pohjan.

Lopputulos valaisee tilan kuin keväinen aurinko. Kummassa sinä odottaisit mieluummin soittotuntia, musiikkiopiston aulassa ennen vai jälkeen?

Nurmeksen Joulumusiikkiin valmistellaan pienoisoopperaa nimeltä Vieraat. Ooppera on sillä tavalla hieno taidemuoto, että siinä yhdistyvät musiikki ja teatteri. Yhdistyy monessa muussakin, totta, mutta ei oopperaa suotta pidetä niin sanotun taidemusiikin kuningaslajina. Suurisuuntaisimmat oopperat kestävät tuntikausia ja vaativat jopa satoja esiintyjiä, kun orkesteri ja kuoro lasketaan mukaan.

Oopperaa voi kuitenkin tehdä myös pienimuotoisemmin, kuten meidän Vieraitamme. Esiintyjäkaarti voi olla alle kymmenen henkilöä, esityksen kesto vaikka alle tunnin, ja tarinan ymmärtämiseksi ei vaadita maailmankirjallisuuden klassikoiden syventäviä opintoja.

Antti Nissilän säveltämä Vieraat on ihmisenkokoinen teos, jonka aihe nousee arjesta. Muistisairaan ikäihmisen nykyhetki jää kiireisten läheisten ja hoitohenkilökunnan jalkoihin, mutta muistot ovat eläviä. Ikääntynyt päähenkilö ”vanha Lahja” muistaa lapsuuden, äidin ja isän, ja musiikki elää muistoissa voimakkaasti. Niinpä näyttämölläkin nähdään kaksi Lahjaa, vanha ja nuori.

Oopperan yhteydessä puhutaan aina libretosta – outo sana sekin. Libretto ei tarkoita sen kummempaa kuin tekstiä, joka teoksessa lauletaan ja joskus myös puhutaan. Joulumusiikin pienoisoopperassa libreton tekijä on sama kuin säveltäjä, eli Antti Nissilä, mutta aina ei tilanne ole tämä. Vieraissa säveltäjä-libretisti ehtii vielä näyttämöllekin: Nissilä laulaa nuoren Lahjan isänä.

Mistä idea librettoon ja koko pienoisoopperaan on sitten saanut alkunsa? Joulumusiikin taiteellinen johtaja Jussi Merikanto on laulajan urallaan ollut mukana uusissa oopperoissa, joissa Suomen historian suurmiehet urakoivat suurten tekojensa parissa. Tilausteos syntyi ajatuksesta, että keskushenkilö – ikääntynyt nainen – löytyisi liki kenen tahansa lähipiiristä, ja hänen elämänsä on totta tosiaan oopperan arvoinen.

Ihmisenkokoisen teoksen esiintyjät ovat Nissilän ja Merikannon lisäksi nurmekselaiset Maija Saastamoinen (puheroolissa) ja Inka Henneken. Mukana on myös nurmekselaislähtöinen sopraano Sanna Heikkinen. Säestyksestä vastaa kolmihenkinen yhtye, jossa ovat mukana Marjaana Merikanto, piano, Marjukka Manner, alttoviulu ja Severi Kärki, klarinetti ja bassoklarinetti.

Pieni, mutta pippurinen ryhmä tekee meille nähtäväksi ja kuultavaksi teoksen, jonka uskoisin puhuttelevan useimpia paitsi aiheensa, myös musiikkinsa takia. Esitykset ovat joulun alla Hannikaisen salissa, ja niihin on vapaa pääsy. Kannattaa kokeilla.

Tänä syksynä on ihmetelty Kätilön sotaa ja rakkautta ja Napapiirin sankarien kakkososaan yltänyttä kohellusta eikä tarvitse kauan odotella, kun uusi Bond rymistää keskuuteemme. Kaikkea tätä on katsottu ja katsotaan Nurmeksen Kino Hannikaisessa samaan aikaan kuin ruuhka-Suomessa.

Valtavirran fiktioelokuvien rinnalla kukoistavat myös dokumenttielokuvat. Dokkareista on tullut katu-uskottavaa sisältöä jopa Ylen kanaville: Docventures täyttää keskiviikkojen myöhäisillat laatudokumenteilla ja keskusteluilla, jotka laajenevat myös sosiaalisen median puolelle. Kino Hannikainen tuo dokumentteja myös nähtäväksi siinä formaatissa, johon ne on tarkoitettu, eli isolle valkokankaalle.

Nurmeksessa nähdään kuukauden sisällä neljä ajankohtaista dokumenttielokuvaa, joiden kohteet ovat sattumoisin naisia. Kaikki muistavat Casablancan ja Ingrid Bergmanin repliikin Play it again Sam, mutta millainen nainen Ruotsista Hollywoodiin ja sieltä Italiaan rakkauden perässä singahtanut Bergman todella oli? Siitä kertoo näyttelijän syntymän 100-vuotisjuhlaan valmistunut Ingrid Bergman: Omin sanoin, joka on tarjolla Kino Hannikaisessa lokakuun lopulla.

Marraskuun matineaelokuva on myös muotokuva poikkeuksellisen elämän eläneestä naisesta: Amy Winehouse oli laulaja ja lauluntekijä, joka ehti julkaista vain kaksi albumia. Winehousen elämäntyyli teki hänestä skandaalilehtien ajojahdin kohteen, mutta dokumentti lupaa kertoa ihmisestä otsikoiden takana. Amy on kerännyt kiitosta niin maailmalla kuin Suomessakin.

Joensuussa vuosittain järjestettävä Suomen suurin musiikkielokuvafestivaali Rokumentti laajentaa tänä vuonna tarjontaansa myös maakuntaan, ja hyvä niin! (Tekisi mieli sanoa myös, että viimeinkin.) Kino Hannikainen on itseoikeutetusti mukana Rokumentti-kiertueella, joka tuo Nurmekseen kaksi elokuvaa. Toinen näistä on kotimainen PMMP – Tässä elämä on -dokumentti, joka kertoo Paula Vesalan, Mira Luodin ja heidän bändinsä kahdesta viimeisestä vuodesta. Eniten huomiota herättäneet suomalaiset dokumenttielokuvat ovat viime vuosina olleet näköisteoksia kansakunnan kaapin päälle nostetuista taiteilijoista ja urheilijoista – kaikki tyynni miehiä, joten onpa virkistävää päästä mukaan PMMP:n keikkabussiin.

Eipä silti, kyllä miehetkin dokumenttinsa ansaitsevat. Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen ohjaama Miesten vuoro oli muutama vuosi sitten pienoinen hittielokuva, jossa miehet avautuivat kertomaan elämästään ja tunteistaan. Nyt Joonas Berghäll on ottanut aiheekseen äidit ja äitiyden. Äidin toive on tulossa myös Kino Hannikaisen ohjelmistoon. Ajankohta ei ole tätä kirjoitettaessa vielä tiedossa, mutta Äidin toiveen ja kaikkien muidenkin tässä mainittujen tulevien elokuvien esitysajat löytyvät aikanaan osoitteesta www.kinohannikainen.net
 

Juhlien vuosi 2015 on kääntynyt syyspuolelle, mutta vielä on reilut kolme kuukautta jäljellä Jean Sibeliusta (150 vuotta), Olavi Virtaa (100 vuotta), Tapio Rautavaaraa (100 vuotta) ja Toivo Kärkeä (100 vuotta). Eikä sovi unohtaa kansalliseepostamme Kalevalaa (180 vuotta), vaikka se on varmaan jäänyt vähemmälle huomiolle. Ja tässä on vain supisuomalaisia juhlan aiheita.

Myös Nurmeksen kaupungin kulttuuripalvelut säntää mukaan merkkivuosien viettoon. Syyskuun 24. päivänä käynnistyy pianotaiteilija Janne Mertasen kolmen konsertin sarja, jonka aikana tullaan kuulemaan Sibeliuksen pianoteoksia. Mertanen on juuri saanut valmiiksi lokakuussa julkaistavan kokonaislevytyksen Sibeliuksen pianomusiikista, mutta viidelle cd-levylle mahtuva tuotanto ei sentään mahdu kolmeen konserttiin. Pianisti on ollut viime talvesta lähtien myös virallinen Steinway Artist, joten oma flyygelimme on valmistajan hyväksymän taiturin käsissä.

Olavi Virran juhlavuosi näkyy ja kuuluu lokakuun 18. päivänä, kun paikallisten laulun harrastajien hyvin tuntema Matti Olavi Taskinen konsertoi Hannikaisen salissa. Muisto vain -konsertissa Taskista säestää viisihenkinen yhtye, joten tanssilavojen kulta-aikaan ja Olavi Virran tutuksi tekemän musiikin maailmaan mennään tyylillä.

Merkkivuodet näkyvät ja kuuluvat kulttuuririennoissa joskus jopa kyllästymiseen asti. Tottahan ne ovat kulttuurin tekijöille helppo ratkaisu, sitä ei käy kieltäminen. Esimerkiksi Sibelius-ähkylle ei ole loppua tulossa vielä lähiaikoina, sillä Finlandiasta ehtii kyllä kajahtaa ilmoille vaikka minkälaisia versioita ennen joulukuun 8. päivää, joka on se varsinainen syntymäpäivä.

Kuntatalouden vuodenkierrossa ajatukset ovat näinä syyskuun päivinä tulevassa vuodessa, sillä talousarvion valmistelu on meneillään. Löytyykö ajankohtaista juhlateemaa vuodelle 2016, vai vedetäänkö henkeä ja mieluiten tosi syvään, sillä 2017 on varmasti Suomen historian arvokkain merkkivuosi.

Ensi vuonna on mahdollisuus juhlia sananvapautta, sillä maailman ensimmäisestä julkisuuslaista, Anders Chydeniuksen asettamasta painovapausasetuksesta tulee kuluneeksi 250 vuotta. Erittäin tärkeä asia, mutta se ei taipune kulttuuritilaisuuksiksi järin helposti. Naisten yhteiskunnallista toimintaa juhlistetaan Miina Sillanpään 150-vuotissyntymäpäivän merkeissä. Oma suosikkini ensi vuonna taitaa kuitenkin olla Lauri Viita 100 vuotta. Viitaa lukemalla voi kerätä voimia suuren merkkivuoteen 2017.

MORAALI

”Siisti täytyy aina olla!”
sanoi kissa hietikolla  ̶
raapi päälle tarpeenteon
pienen, sievän santakeon.  

(Lauri Viita: Betonimylläri, 1947)