Metsänhoitaja Svanström (kuvan voi klikata suuremmaksi).

Nurmekselaisia korkonimiä

Korkonimiä, lempinimiä, lisänimiä ja haukkumanimiä on ollut kautta aikojen. Historiassa niitä mainitaan koko joukko, kuten Maria Verinen, Iivana Julma, Kaarle Rohkea, Ludvig Hurskas, Filip Kaunis, Pipin Pieni, Juhana Maaton, Rasputiini, Erik Pyhä, Mauno Ladonlukko.

Eniten taittaa kuitenkin olla sellaisia hallitsijoiden nimiä, joihin on liitetty sana Suuri. Muistamme sellaiset kuin Aleksanteri Suuri, Fredrik Suuri, Kaarle Suuri ja Pietari Suuri.

Pohjois-Karjalassa näitä historiallisia korkonimiä on vähemmän. Muutamia sentään on, kuten Pielisjärven pappeja isä ja poika Jaakko Steniusta kutsuttiin Korpi-Jaakoksi ja Koski-Jaakoksi. Yleensä papit ovat säästyneet liikanimiltä, mutta kappalaisen Peter Brofeltin vaimoa kutsuttiin Latina Lotaksi, koska hänellä oli erittäin hyvä latinan kielen taito.

Elias Lönnrot sai kansan keskuudessa nimen Loru-Lenruuti. Paavo Ruotsalaista kutsuttiin Ukko-Paavoksi ja hänen nurmekselaista saarnaajaystäväänsä Niilo Kokkosta Tupakkarovastiksi. Nurmekselainen oli myös Heikki Kärkkäinen-niminen saarnamies, joka teki saarnamatkansa pääasiassa Rautavaaran puolelle. Häntä kansa kutsui Keli-Heikiksi. Hän oli unissasaarnaaja ja ennustaja.

Yleensä kansan keskuudessa oli sellainen käytäntö, että oli vain etunimet. Kun kristinusko tuli Suomeen haluttiin lapsille antaa nimi Raamatun henkilöiden ja tunnettujen pyhimysten mukaan. Seurauksena oli se, että oli paljon samannimisiä henkilöitä. Selvennykseksi ruvettiin käyttämään etunimen perässä isän nimeä avioliitossa syntyneellä lapsella esim. Pekka Antinpoika ja Liisa Antintytär. Avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi sai äidin nimen esim. Pekka Anninpoika. Kun väestö yhä tiheni, ei tämäkään riittänyt. Tarvittiin sukunimi, sillä kehittynyt hallinto ja oikeuden käyttö kuin myös verotus tarvitsi kansalaisista tarkemmat tuntomerkit. Kun maaomaisuus ja vapaasukuisuus alkoivat periytyä, haluttiin aatelissukuun kuuluminen osoittaa lisänimellä, joka oli usein sama kuin tilannimi. Nimi periytyi sitten sukupolvesta toiseen sukunimenä. Vähitellen sukunimien käyttö levisi ylimmistä yhteiskuntaluokista talonpoikiin. Suuri osa kansaa oli ilman sukunimeä. Vasta vuonna 1921 tuli Suomeen sukunimilaki, joka velvoitti, että kaikilla piti olla sukunimi. Kun siis ei ollut sukunimeä ja etunimet olivat hyvin samanlaisia, ei ollut ihme, jos mukaan tuli korkonimet henkilöllisyyden tarkentamiseksi. Varsinkin ns. kylänloppulaisilla, joilla ei ollut vakituista asuinpaikkaa, oli monella korkonimi. Kun he vaelsivat työn perässä talosta taloon, ei sukunimeä oikein muistettukaan, kun käytettiin sopivaa korkonimeä. Vielä senkin jälkeen, kun sukunimi tuli pakolliseksi saattoi samalla kylällä olla kaksi tai kolmekin samannimistä. Kuokkasenrannalla esim. oli kolme Risto Rissasta. Sekaannusta ei syntynyt, sillä kyläläiset keksivät antaa jokaiselle sopivan korkonimen. Vanhimmalla Risto Rissasella oli pitkä parta. Niinpä häntä kutsuttiin Parta-Ristoksi. Toisella Risto Rissasella oli pahka otsassa, häntä kutsuttiin Pahka-Ristoksi. Kolmas Risto Rissanen oli heistä pienikokoisin. Niinpä häntä kutsuttiin Pikku-Ristoksi.

Kuokkasenrannalla oli kaksi Bertta Säkkistä, joilla kummallakin oli Leo-niminen mies. Sekaannuksen välttämiseksi kutsuttiin pienempikokoista Pikku-Bertaksi. Usein vastasyntyneelle pojalle annettiin isän nimi. Niinpä Kuokkasenrannan Arolla oli kaksi Heikki Ullgrenia. Lähisuku selvitti pulman siten, että vanhempaa Heikkiä kutsuttiin Ukko-Heikiksi. Ukko-nimi lisättiin kai aika usein talon vanhaan isäntään. Arolla oli myös kaksi Sikke –nimistä naista, talon emäntä ja toinen samanikäinen Sikke. Talon emäntää kutsuttiin Ämmä-Sikeksi.

Korkonimiä annettiin yleensä:

-          Paikan tai talon mukaan
-          Ulkonäön mukaan
-          Poikkeavan käytöksen mukaan
-          Suutuksissa annettu haukkuma- tai pilkkanimi
-          Naisille aviomiehen mukaan
-          Metsämies saattoi saada korkonimen metsästämänsä riistan mukaan, kuten Kettu-Lassi, Hirvi-Heikki,  Karhu-Heikkinen, Susi-Kalle.


1800-luvun lopun nurmekselaisia olivat mm.

- Reketti-Mikko, myös Riähkä-Mikko, kauppias Mikko Ahonen. Hän toimi Nurmeksen kirkonkylällä eli nykyisellä Porokylällä ensimmäisenä kauppiaana. Hänellä oli puoti Rekulanlammen pohjoispäässä, ja tätä kauppaa kutsuttiin Munapesäksi. Mikko oli hyvin suulas, mustakiharainen mies. Hän ei pitänyt koskaan hattua, ja kesäisin hänellä oli yllään ainoastaan pitkä piikkopaita eikä housuja lainkaan. Nimismies Järnefelt suuttui kauppiaan housuttomuudesta niin, että tempaisi puodin laipiosta hevosruoskan ja piiskasi sillä Mikon paljaita sääriä moittien häntä sopimattomasta pukeutumisesta: "luulet olevasi vielä kauppias ja käyttäydyt kuin joku hullujenhuoneesta karannut mielipuoli". Reketti otti tästä opikseen ja rupesi käyttämään sitten myös housuja, tosin vain yksinkertaisia piikkohousuja.

- Holli-Matti, Matti Timonen, joka piti vuokrahevosia
- Pokale eli Puukkis, Rautavaaran nimismies Alfred Stenius, joka asui Nurmeksessa
- Ukko-Saksa, kauppias Niilo Timonen
- Pörri, metsänhoitaja Svanström
- Tervaherra, Antti Piironen. Tervaherra oli oikeudessa syytetyn puolesta vastaamassa hevosia koskevassa oikeudenkäynnissä. Syyttäjänä oli Rautavaaran nimismies Stenius, eli Puukkis. Steniuksella oli pitkä rinnalle ulottuva parta. Tuomari Kyrklund kysyi Steniukselta, mihin varastettu hevonen oli joutunut. Stenius ei heti vastannut, vaan Tervaherra ehätti väliin sanomaan: "eikö tuo liene syönyt sen, kun häntä näkyy vielä leuoilla".